Pakkanen senkun paukkuu. Meille se tarkoittaa lyhyempiä lenkkejä ja tänään sitä, ettei viitsitty lähteä kaupungille lounastamaan, vaikka alunperin niin oli tarkoitus samalla kun mies olisi mennyt toimistolle töihin. No etäpäivä tuli hänelle ja minulle siivouspäivä. Eikä siinä mitään. Vaikka kieltämättä tälle murmelille nää murmelipäivät välillä rankalle tuntuukin. Olen lukenut aika paljon kirjoja äitiydestä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, introvertin kokemusta äitiydestä.. Etukäteen pelkäsin paljonkin, miten äitiys tulisi muuttamaan elämääni. Elämää, jossa pääosassa olen minä ja mun mies. Nelikymppisenä sitä on jo muovannut elämänsä tietynlaiseksi. Minun elämässä oli melkolailla pääroolissa työ. Vuorotyö, joka oli melkoista hulabaloota. Iltavuoroista kotiuduin puoli yhdeksän aikaan, Iltaunisena olin jo tunnin päästä sängyssä lukemassa ja kymmeneltä sammutin valot. Sisälleni oli kertynyt paljon ahdistusta, jota koin varsinkin aamupäivällä odottaessani iltavuoroon lähtöä. Koin paljon väsymystä, enkä kokenut introverttina työtäni asiakaspalvelussa omaksi.
Nyt äitiyslomalla olen yrittänyt nauttia tauosta työelämästä. Ja olen toki nauttinutkin. Varsinkin vapaudesta kokkailla, kokeilla uusia reseptejä, käydä pojan kanssa vauvauinnissa (ihanaa poika ei itkenyt eilen juuri yhtään ja ihan omaan tahtiin teimme altaalla juttuja) ja siitä, että illat on vapaita. Aina se ei ole helppoa kuitenkaan. Rakkaus poikaa kohtaan on suuren suurta. Ei voi ymmärtää kuinka toisen ilo on minullekin niin valtava tyydytys. Vastaavasti toisen hätä sattuu sydämeen ja joskus huoli repii sisimpääni kuin riivattu. Samalla on väsymyksestä turta ja omatunto kolkuttaa, että läsnäolo, muista läsnäolo. Kaikista eniten tekisi vain mieli käpertyä hetkeksi vain omiin ajatuksiin. Tarttua kirjaan. Ottaa päiväunet. Mutta se ei tarkoita, etten rakastaisi. Rakastan. Valtavasti. Vaikka nytkin, kun kirjoitan tätä poika kiljuu ja syötän välipalaa hänelle. Epätoivo vaihtuu hetkessä iloon. Ne on niitä tunteita. Inhimillisiä. Kun poika vielä kelpuuttaa joskus tissin muulloinkin kun yöllä ja lepäilemme vierekkäin, katson tuhisevaa poikaa ja tunnen suurta rakkautta.
Tunteista saa ja pitää puhua. Niin rakkaudesta kuin pelosta ja ahdistuksesta. Huono olo lievittyy. Rakkaus pysyy.
Nyt äitiyslomalla olen yrittänyt nauttia tauosta työelämästä. Ja olen toki nauttinutkin. Varsinkin vapaudesta kokkailla, kokeilla uusia reseptejä, käydä pojan kanssa vauvauinnissa (ihanaa poika ei itkenyt eilen juuri yhtään ja ihan omaan tahtiin teimme altaalla juttuja) ja siitä, että illat on vapaita. Aina se ei ole helppoa kuitenkaan. Rakkaus poikaa kohtaan on suuren suurta. Ei voi ymmärtää kuinka toisen ilo on minullekin niin valtava tyydytys. Vastaavasti toisen hätä sattuu sydämeen ja joskus huoli repii sisimpääni kuin riivattu. Samalla on väsymyksestä turta ja omatunto kolkuttaa, että läsnäolo, muista läsnäolo. Kaikista eniten tekisi vain mieli käpertyä hetkeksi vain omiin ajatuksiin. Tarttua kirjaan. Ottaa päiväunet. Mutta se ei tarkoita, etten rakastaisi. Rakastan. Valtavasti. Vaikka nytkin, kun kirjoitan tätä poika kiljuu ja syötän välipalaa hänelle. Epätoivo vaihtuu hetkessä iloon. Ne on niitä tunteita. Inhimillisiä. Kun poika vielä kelpuuttaa joskus tissin muulloinkin kun yöllä ja lepäilemme vierekkäin, katson tuhisevaa poikaa ja tunnen suurta rakkautta.
Tunteista saa ja pitää puhua. Niin rakkaudesta kuin pelosta ja ahdistuksesta. Huono olo lievittyy. Rakkaus pysyy.
Kommentit
Lähetä kommentti